& Varissaaren Vaakku
Ihmiset, jotka ovat saavuttaneet jotain; tehneet jotain erilaista, ovat usein myös luopuneet aika suurista asioista. Jopa niin välttämättömistä asioista, että niitä ilman Sinä et voisi elää. Menestys tai magic tuskin koskaan tapahtuu omien mukavuusrajojen sisäpuolella eikä mitään ei saa jollei jotain anna. Ja mitä suurempia asioita ja mitä enemmän haluaa, sitä enemmästä usein on luovuttava.
Ja toisaalta hyvä; elämässä on hyvä olla vahvoja haaveita, vahvoja päämääriä, vahva tunne siitä, mitä haluaa tehdä. Mutta älä luule, että näitä saavuttaneilla -tai menestyneillä ihmisillä olisi kaikkea. Usein juuri he ovat tiellään myös luopuneet eniten.
Aika usein kaikki tämä tapahtuu vähän vahingossa; eikö? Usein ihmiset loppujen lopuksi vain ajatuvat valintojensa mukaiselle tielle. Pieniltä tuntuvien valintojen lopputulos saattaa olla dramaattisin loppuelämän kannalta. Sitä on aina vähän vaikea tietää. Ehkä juuri siksi kannattaa -niissä pienissäkin valinnoissa yrittää seurata sydäntä; tehdä niinkuin pitää oikeana tehdä. Ehkä silloin välttyy parhaiten katumukselta, tuntee tehneensä oikein, vaikka joskus tuntuisi että elämä on mennyt vähän niinkuin pieleen. Silloin lohduttaa tietää, että on ainakin yrittänyt tehdä oikeita valintoja. Että on tehnyt parhaansa.
Mulla on suuri haave muuttaa Suomeen, mutta se on niin kaukainen ajatus ja pieni mahdollisuus, etten voi märehtiä sitä. Tiedättekö; kaikkea ei voi saada. Ja aina ei voi eikä etenkään kannata jäädä kiinni asioihin, joia ei juuri nyt voi saada. Niistä on päästävä yli. Ei ehkä päästettävä irti, mutta on hyvä ajatella, että kaikkea ei voi saada. Silloin ehkä huomaa mitä kaikkea on jo saanut.
Ja ehkä haavekin voi olla yksi elämän lisämauste; sen voi laittaa kaapin hyllylle odottamaan. Pari haavetta kaapissa ei ole ollenkaan huono juttu sekään.
Mietin myös usein, pahimmassa koti-ikävässä miten elämä olisi mennyt, jos olisin valinut toisin. Jos olisin jäänyt Suomeen. Sekin usein pikkasen lohduttaa. Olisin jäänyt paitsi monta kokemusta, moni juttu tekemättä. Ja mietin, että ehkä sittenkin tein oikein.
Vaikka joskus tuntuukin siltä, että voisin myydä talon, jättää miehen onkimaan, ottaa mukaan lapset ja luopua kaikesta muusta paitsi parista kahvikupista ja ehkä uudesta riipputuolista. Eikä näin saa sanoa, tiedän. Se ei ole ollenkaan sopivaa. Eihän miestä nyt voi jättää ja lasten kanssa häipyä. Ja silti se tuntuu joskus oikein hyvältä ja soveliaalta ratkaisulta. Että näin me voitais tehdä. Saatais Suomi ja kahvihetket läheisten kanssa. Ihan tosissaan.
Mutta kun kaikkea ei voi saada.
Silloin on niin parasta oppia elämään sen kanssa mitä on jo saanut. Miettiä mitä kaikkea on jo saanut. Mun suurin ongelma on se, että asun kaukana perheestä ja rakkaimmista. Se on paha. Toisaalta mun suurin ongelma on se, että "joudun asua" Norjassa. Se ei ehkä ole niin paha.
Kuvat on otettu kauniin, rakkaan Kotkan Varissaaresta. Pienestä saaresta juuri Kotkan keskustan ulkopuolella; viiden minutin venematkan päässä. On sinne kai moni uinutkin. 😉 Saari saattaa olla pieni, mutta siellä on valleja ja tykkejä sodan jäljiltä, hiekkarantaa ja beachvolleyta. Suihku puussa ja merituuli hiuksissa. Ja Vaakku. Ihan superkaunis ravintola, jonka ruoka yllätti todella positiivisesti. Meidät kaikki. Luomuproseccoa alkuun, suklaakakkua ja irish coffeeta loppuun. Ja siikaa siihen väliin. Mmm. Suosittelen, jos Kotkaan eksytte ja etenkin jos siellä jo olette. Ylellinen paikka, viimeisen päälle. Kuin ulkomailla olisi, hehe.
kalastajanvaimo.com 
Olipas ihana kirjoitus joka todella pisti miettimään omaa elämääni. Jotenkin tekstisi oli niin kauniin rehellinen, että usalsin kohdata omatkin ei niin miellyttävät ajatukset. On niin helppoa olla katkera toiselle kaikesta josta on joutunut luopumaan, uhrauksista ja valinnoista joita on tehnyt. Totuus kuitenkin on, että ne valinnat ovat tuoneet minulle paljon hyvää enkä edes uskalla ajatella millaista elämäni olisi jos olisin valinnut toisin. Huonoina hetkinä sitä tulee pohdittua kaikenlaista, mutta onneksi niitä hyviä hetkiä on elämässä runsaasti enemmän. Ihanaa syksyä perheellesi!
TykkääTykkää
Se on kai meille inhimillistä ja ominaista, että haaveilemme siitä, mitä meillä ei ole.
Minun haaveeni taas on asua Norjassa 😉
Syvällisemmin ajateltuna: se, että kokee jonkin puutteen olemassaolon, kertoo sisäisestä onnettomuudesta. Jotain puuttuu ja koen, että elämäni ei ole täydellistä. Tämä voi olla myös positiivinen asia: ajaa minua miettimään muutosta, elämähän on jatkuvaa muutosta ja kaikki on väliaikaista.
Kannattaa kokeilla joskus pientä harjoitusta. Herätä aamulla ajatuksella: Elämäni on täydellistä juuri nyt ja tunnen itseni onnelliseksi sekä kiitolliseksi kaikesta siitä, mitä minulla on. Sen sijaan, että kokisi jatkuvaa puutetta, valitsee sen vastakohdan.
Yksi tärkeimmistä asioista oppia on kyky olla onnellinen.
TykkääTykkää
Se on kai meille inhimillistä ja ominaista, että haaveilemme siitä, mitä meillä ei ole.
Minun haaveeni taas on asua Norjassa 😉
Syvällisemmin ajateltuna: se, että kokee jonkin puutteen olemassaolon, kertoo sisäisestä onnettomuudesta. Jotain puuttuu ja koen, että elämäni ei ole täydellistä. Tämä voi olla myös positiivinen asia: ajaa minua miettimään muutosta, elämähän on jatkuvaa muutosta ja kaikki on väliaikaista.
Kannattaa kokeilla joskus pientä harjoitusta. Herätä aamulla ajatuksella: Elämäni on täydellistä juuri nyt ja tunnen itseni onnelliseksi sekä kiitolliseksi kaikesta siitä, mitä minulla on. Sen sijaan, että kokisi jatkuvaa puutetta, valitsee sen vastakohdan.
Yksi tärkeimmistä asioista oppia on kyky olla onnellinen.
TykkääTykkää
Elämän ei koskana tarvitse olla täydellistä pikku kuprut tekee elämästä elämisen
arvoista..Ihana rakas Suomeni on paras paikka minulle en tarvitse mitään lisää juuri näin on hyvä paras ja rakkain maa sanoo oma nuorisoni..kuolisin varmaan Suomi ikävään jos muuttaisin pois..suuren sukuni ääreltä!
TykkääTykkää
Elämän ei koskaan tarvitse olla täydellistä pikku kuprut tekee elämästä elämisen
arvoista..Ihana rakas Suomeni on paras paikka minulle en tarvitse mitään lisää juuri näin on hyvä paras ja rakkain maa sanoo oma nuorisoni..kuolisin varmaan Suomi ikävään jos muuttaisin pois suuren sukuni ääreltä!
TykkääTykkää
Itse olen pohtinut tosi samanteemaisia asioita viime aikoina, muutin Norjaan kaksi kuukautta sitten pitkän haaveilun ja suunnittelun jälkeen, ja edelleen lähes päivittäin koen järjetöntä onnentunnetta ihan vain siitä, että olen viimein täällä, vuorien ja vuonojen keskellä. Pienet arkipäiväisetkin asiat tuntuvat täällä kaiken vaivannäön jälkeen ihan luksukselta.
Mutta sitten on se kääntöpuoli, kaikki rakkaat ihmiset, joita väkisinkin kaipaa, erityisesti kaipaisi nyt kun elämä on kuitenkin aikamoisessa myllerryksessä uudessa ympäristössä ja vieraan kielen keskellä. Silloin yritän nimenomaan muistuttaa itseäni siitä, että tämä on kuitenkin se asia, minkä olen itse valinnut, jonka takia olen nähnyt vaivaa, enkä lopulta kuitenkaan muuttaisi sittenkään mitään valinnoistani. Kuitenkin samalla myös koen pientä syyllisyyttä siitä, että tavallaan valinnallani olen myös jättänyt Suomeen monia ihmisiä, jotka ehkä kaipaisivat tai tarvitsisivat minua elämäänsä (siitä kirjoitin blogiinikin pidemmän tekstin, kun asia vaivasi minua: http://www.lily.fi/blogit/17-seconds-all-you-really-need/see-you-again )
En ole ennen tainnut blogiisi kommentoidakaan, mutta sitäkin tiiviimmin tällaisena Norja-intoilijana olen sitä kyllä jo pitkään seurannut. 🙂 Ihanaa ja aurinkoista loppukesää!
– Aino K.
TykkääTykkää
Nyt on juuri oikea aika kirjoittaa sinulle! Löysin blogisi 2,5-vuotta sitten, ystävän vinkkaamana ja löytämäni blogisi teki niin suuren vaikutuksen. Suurin juttu oli saada vinkkejä, kuinka yhdistellä ihania vaatteita. Myöhemmin liikuntainspiraatiota ja ylipäätään innostusta tehdä elämässä erilaisia asioita… Tarkoitan retkiä, ystävien kanssa vietettyjä hetkiä jne.
Netti on pullollaan huonoja uutisia, joten minulla onkin tapana tulla lukemaan blogiasi, kuin ihanaa naistenlehteä, joita myös rakastan, mutta jotka ovat syrjäytyneet blogisi tieltä. Olet tehnyt jo käsityökirjan, mutta mielestäni blogistasi riittäisi ideoita useampaankin sisustus/kauneus tms.kirjaan. ?
Kauniit asiat, kauniit kuvat ja usein hätkähdyttävän osuvat tekstit tekevät blogistasi muista erottuvan! Kiitos ?, ethän lopeta vielä piiitkään aikaan?
K
TykkääTykkää
”Pieniltä tuntuvien valintojen lopputulos saattaa olla dramaattisin loppuelämän kannalta.” ”..tuntee tehneensä oikein, vaikka joskus tuntuisi että elämä on mennyt vähän niinkuin pieleen..” Nämä kolahtivat omaan elämääni niin, että tuntuu melkein uskomattomalta, että ne ovat sinun kirjoittamia lauseita eikä minun. Olen tehnyt elämässäni silloisessa elämäntilanteessani itselleni kipeitä valintoja. Jokin sai uskomaan itseeni, vaikka samalla tiesin, että menen vaikeimman kautta. Tasan kaksi ihmistä tuki aidosti minua – ja ei, ne eivät olleet vanhempani… Nyt monen vuoden jälkeen olen monesti miettinyt, että en ikimaailmassa olisi tässä onnellisessa tilanteessani, jos en vuosia sitten olisi käynyt läpi minulle erittäin kipeää ja raskasta vaihetta. Jälkikäteen ajateltuna, tuntuu jopa epätodelliselta, että se tosiaan olin minä. Että minussa riitti niin paljon rohkeutta. Olen lukenut jo vuosia blogiasi ja olisiko jopa eka kerta, kun kommentoin 🙂 Kiitos siis aidosta, elämänmakuisesta blogista! Olen aina jotenkin ollut pahoillani tuntemastasi ikävästä Suomeen. Ajatellut, että voi miten sääli. Kauheaa jopa. Tämän tekstin jälkeen katson asiaa aivan toisesta vinkkelistä. Olet erittäin rohkea, kun avaudut tästä. Kerrot rehellisesti. Miten helppoa bloggaajan olisi kääntää tilanne toisinpäin. Ylpeillä sillä, miten ihanaa on asua Norjassa ja miten ihanaa on Suomi-reissun jälkeen palata Norjaan. Taatusti kotiin onkin ihana palata ja Norja loppujen lopuksi onkin ihana, mutta ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Mukanaa loppukesää sinulle ja perheellesi!
TykkääTykkää
Tunnistan tunteen, vaikkei itselläni ihan sama tilanne olekaan. Töitten takia asun jo vuotta X eri paikassa kuin mieheni. Reissaan siis joka viikonloppu hänen luokseen. Kaverit ovat vähän siellä sun täällä. Vanhemmat ja sukulaiset taas eri paikassa. Ja minä kun niin haluaisin, että oltaisiin kaikki kävelymatkan päässä toisistamme! Ettei tarvitsisi kuin käppäillä hetki ja kas, olisi kaverit, mies ja vanhemmat siinä. Kunnon verkosto, aina tukea, turvaa ja hyvää seuraa. Ja just niitä kahvittelukavereita. Siinä minun haaveeni, joka tuskin tulee koskaan toteutumaan. Saadakseen yhden asian, on luovuttava toisesta -kuten sinäkin totesit.
Itse olen lohduttautunut sillä, että kyllä niiden kavereidenkin elämä muuttuu. Aina ikävöin Helsinkiin, kunnes tajuan yhden kaverin muuttaneen Italiaan, kahden Turkuun ja ja ja… Ei ne minua siellä odota, nekin elää omaa elämäänsä, joka kuljettaa.
Joskus turhaudun reissaamiseen ja totean olevani aina väärässä paikassa, missä sitten olenkaan. Koska toisaalla olisi aina menossa jotain, ja haluaisin olla MYÖS siellä. Mutta sitten käännän asian positiiviseksi: Eikö olekin niin, että olen onnekas, koska minulla on niin monta paikkaa, joita saan kutsua kodiksi? Eikö olekin niin, että olen onnekas, koska niin monessa paikassa on tärkeitä ihmisiä, jotka odottavat näkemistäni yhtä paljon kuin minä heidän?
Sinulla on sama tilanne, Johanna. Suomessa sinua odotetaan, ja kun palaatte Norjaan, eiköhän sielläkin yksi kalastaja ole aika onnellinen mies. 🙂
Harvoin kommentoin, mutta sitäkin useammin ihastun esteettisyyteen niin kuvien kuin sanojenkin muodossa. Kaunis blogi kaikin puolin!
TykkääTykkää
Onneksi pääset melko usein käymään Kotkassa ja vaikutat sopeutuneen hyvin Norjalaiseen yhteiskuntaan. Olet työllistynyt ja sinulla on ystäviä ja mikä parasta teillä on ystävä pariskuntia. Asut ihanassa talossa ja sinulla vaikuttaisi olevan kunnon mies ja suloiset lapset. Jos yhtään lohduttaa niin luultavasti teillä ei olisi aivan niin huumaavan ihanaa yhdessä sukusi kanssa, jos asuisitte kaikki yhdessä. Olen itse asunut muutaman vuoden kaukana läheisistäni enkä sopeutunut, vaikka työllistyin ja äitini asui yli 10 vuotta Tukholmassa. Vaikka asui niinkin lähellä niin tapaamiset rajoittuivat muutamaan kertaan vuodessa. Kaipasin todella äitiäni. Onneksi hän palasi Suomeen, vaikka kaipaakin Ruotsiin ja eli tiivisti veljenpoikieni kanssa heidän varttuessaan pikkulapsista nuoriksi miehiksi. Tsemppiä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka muuttaisitte. Tästä näkökulmasta elätte unelmaelämää, vaikka ymmärrän toki, ettei aina ole ruusuista ja ikävä kalvaa.
TykkääTykkää
Lohduttavaa että sanoit ääneen haluavasi toisinaan jättää miehen Norjaan, ottaa lapset mukaan ja muuttaa Suomeen. Minä asun ruotsalaisen mieheni kanssa Ruotsissa, ja vaikka kaikki on sinänsä hyvin ja pitäisi olla kiitollinen, niin usein pyöritän suomi-ikävissäni ihan vastaavia ajatuksia. Mutta ei niitä voi todellakaan sanoa ääneen, kenelläkään!! Olen juuri jäänyt mammalomalle esikoisen kanssa, ja suunnittelen kovasti pidempää visiittiä Suomeen, kun työt eivät enää kahlitse täällä!
Vaikka rakastan miestäni, niin on se vaan surullista, että jompikumpi meistä on aina ”väärässä” maassa. Asuimme välissä Suomessakin vuoden, ja vaikka mieheni ei ääneen siitä juurikaan puhunut, niin näin kyllä selvästi hänen koti-ikävänsä, ja se tuntui kurjalta. Seuraavan kerran kolmen vuoden päästä meillä olisi näillä näkymin tilaisuus muuttaa Suomeen, ja se ajatus lohduttaa.
Tsemppiä Suomikaipuuseen ja kiitos ihanaata, inspiroivasta blogista 🙂
TykkääTykkää
Asun mieheni kanssa Kanadassa ja välimatka Suomeen on pitkä. Pyrin käymään Suomessa kerran vuodessa, muuten pidän yhteyttä spostilla ja Skype-puheluilla. Olen täällä hurjan onnellinen ja Kanada on meille molemmille helpompi maa asua, mieheni olisi Suomessa vaikea löytää oman alan töitä. Mutta on välillä hurjan surullista huomata miten paljosta jään paitsi kun asun kaukana sukulaisista ja ihanista ystävistä. Vuosi vuodelta on ehkä haastavampaa pitää yhteyttä ja varsinkin ystävien kesken yhteiset asiat välillä liukuvat eri suuntiin. Olen kovasti yrittänyt saada sukulaisia ja ystäviä käymään täälläkin kylässä mutta pitkän välimatkan ja kalliiden lentolippujen takia se ei ole vielä oikein onnistunut. Ehkä jonain päivänä. Kovasti toivon, että pystymme säilyttämään läheiset suhteet sukulaisiin ja ystäviin mutta välillä itkettää, jos tuntuu, että aika ja välimatka ovat ottaneet ylivallan. Mutta yritän pitää yhteyttä ja laittelen postikortteja ja viestejä tulemaan ja samalla kuitenkin ajattelen, että olen täällä Kanadassa tosi onnellinen ihanan mieheni kanssa.
TykkääTykkää
Ei tuo kahden maan välillä ”hyppäily” varmastikaan ole aina helppoa, ja minusta on hienoa, että sinulla on rohkeutta antaa itsellesi lupa tuntea ja tuoda julki asian kääntöpuolikin.
Toisaalta sulla on kyllä ihana tilanne sen suhteen, että sulla on kahdessa maassa ihmisiä, jotka rakastavat sinua. Kummassakin maassa sinulla on ihmisiä, jotka odottavat ja ovat onnellisia, että tulet ja olet läsnä heille. Ja kun lähdet, sinua kaivataan ja tuloasi odotetaan taas.
Tsemppiä! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos miten kauniisti kirjoitat ❤ Ihan iho nousi kananlihalle. Elämä on polkuja ja risteyksiä, valintoja hetkessä, intuitioon luottamista, heittäytymistä, uskallusta, kyyneleitä, ikävää. Aina ei muista pysähtyä ajattelemaan miten hyvin asiat ovat, pienistä elämän haasteista huolimatta. Kiitos että muistutit ❤
TykkääTykkää
Kiitos postauksestasi, jonka sanoman näin ulkosuomalaisena voi todella tunnistaa. Valinnoila on aina seurauksensa ja aina jää iso pala sielua Suomeen kun sieltä lähtee. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Toisaalta on paljon sieluni palasia myös nykyisessä kotimaassani asuttuani täällä niin pitkään. Olen oppinut ajattelemaan sitä rikkautena enkä niinkään menetyksenä, vaikka välillä onkin kova Suomi-ikävä. Suomi on onneksi aika lyhyen lentomatkan päässä täältä. Sitäpaitsi loma on aina sellasta aikaa, jolloin näkee ja kokee ihmiset parhaimmillaan, Suomessakin on arkipäivä suurimman ajan vuodesta. Enpä tiedä ajatteletko itse näin, mutta minua se on auttanut hyväksymään valintani.
Mukavaa loppulomaa!
TykkääTykkää
Ihanasti kirjoitettu, jälleen! Juuri tätähän se elämä on?
TykkääTykkää
Tuli todella paha mieli puolestasi. Osittain pystyn samaistumaan ikävään rakkaita ja läheisiä kohtaan, koska minunkin tie vei ulkomaille miehen mukana ja jätin kaiken taakseni. Ymmärrän jotakin myös ulkomailla elämisen varjopuolista.
Muutin toiselle puolelle maapalloa ilman paikallisen kielen ja kulttuurin tuntemusta. Alku oli niin rankka kulttuurishokin kanssa, että menin suihkuun itkemään, ettei mies kuulisi sitä ja tajuaisi, kuinka syvällä suossa tunsin olevani. Tunsin henkisesti hukkuvani, etten saisi enää päätäni pinnan yläpuolelle.
Suomessa olin elänyt aktiivista elämää, ollut töissä ja opiskellut unelma-alaa, harrastanut ja viettänyt laatuaikaa hyvien ystävien kanssa. Yhtäkkiä elämässä vallitsi täysi hiljaisuus, kun kielitaidottomana muuri oli kaikkialla vastassa ja paikalliset suhtautui muhun ennakkoluuloisesti. Olin kuin näkymätön ja mitä tahansa Suomessa tein, sillä ei ollut mitään väliä uudessa maassa -ei ketään kiinnostanut jotkut suomalaiset opinnot ja tittelit. Kaiken lisäksi en saanut omaa tiliä tai edes rinnakkaiskorttia miehen tilille. Olin kyllä laillinen maahanmuuttaja ja mulla oli paikallinen henkilötodistus, mutta kuulemma en näkynyt systeemissä ja siksi putosin kaiken ulkopuolelle.
Kesti kolme vuotta, ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa käymään Suomessa lähtöni jälkeen. Näiden vuosien aikana sopeuduin ja löysin paremmin paikkani uudessa maassa, mutta totta kai kaipasin perhettäni, sukuani, ystäviäni ja niitä monia spesiaalijuttuja, kuten suomalaista luontoa ja ruokaa. Ja kun lopulta Suomeen sitten pääsin, tajusin että asiat ei jatkukaan siitä, mihin ne jätin. Minä olen muuttunut, ystäväni ovat muuttuneet, jopa yhteiskunnassa ja yleisessä ilmapiirissä ollut muutoksia, jotka huomasin ns. ulkopuolisena. En tuntenut itseäni enää 100 % suomalaiseksi, vaan jotain siltä väliltä. Kuin mut oltaisiin pudotettu puoliväliin Atlanttia ja en kuulunut täysin uuteen kotimaahani, mutten enää Suomenkaan.
Mieheni oli huolissani mun tilanteesta omassa kotimaassaan (täydellinen taloudellinen riippuvaisuus ja muutenkin rajoitettu elämä turvallisuusuhkien vuoksi yms.) ja päätti pyytää kansainvälisessä työssään siirtoa Pohjoismaihin. Ja näin tapahtui, toimisto Tukholmassa ja meidän koti Suomessa. Mieheni ajatteli, että tämä olisi parasta mulle ja meidän perheelle. Hän toivoi, että voisin jälleen elää täysillä ja nauttia vapaammasta elämästä, kun ei tarvitse pelätä enää ryöstöjä ja kieli sekä kulttuuri on täysin hallussa. Hengähdyshetki ulkomaanvuosien jälkeen. 🙂
Olemme asuneet kohta 5 vuotta Suomessa ja olemme todenneet mieheni kanssa, että Suomi ei kuitenkaan taida olla se paras mahdollinen paikka monikulttuuriselle perheelleemme. Monet asiat on hyvin: meillä on kaunis omistusasunto kivalla alueella, on palvelut, luontoa, rauhaa, turvallisuutta, puhtautta, hyvät edut töissä yms. Mutta tunnemme olevamme täällä ulkopuolisia, ystäviä on vaikea saada, jotkut asiat kulttuurissa ja yleisessä mentaliteetissa tuntuu vieraalta ja kaipaamme vilkasta sosiaalista elämää, kansainvälisiä piirejä ja tunnetta, että olemme mukana asioissa. Esimerkiksi mieheni työn kannalta Pohjoismaat on hieman etäällä äksönistä ja mies on alkanut kaipaamaan lisää haasteita työssään. Pohjoismaissa on vain muutama työntekijä ja palaverit käydään netin välityksellä. Mieheni näyttää nykyisin uupuneelta, kuin hän ei saisi akkujaan ladatuksi täällä ja oma stressitekijä on puolikielisyys.
Pitkän ajatusprosessin ja monien keskusteluiden jälkeen olemme päättäneet katsoa, mitä muualta löytyisi. Kaikki on vielä auki, mutta kiikarissa on muutama maa, jonka kieltä me kaikki puhumme suht sujuvasti. Mieheni aikoo jälleen puhua päälliköidensä kanssa mahdollisesta siirrosta.
En halua saarnata tai tökkiä ketään, mutta mun omien henkilökohtaisten kokemusten perusteella kansainvälisessä parisuhteessa molempien on oltava valmiita joustamaan, etsimään kompromissejä ja kasvatettava tuntosarvet päähän puolison hyvinvoinnin suhteen. Jos puoliso on onneton tai kokee elävänsä puolinaista elämää, tilanteeseen on puututtava. On kohtuutonta, että toinen tekee kaikki uhraukset, jättää rakkaansa ja kaiken tutun ja ihanan taakseen ja se toinen porskuttaa eteenpäin ilman mitään hajua siitä, mitä puoliso todella teki hänen vuokseen. Itse mm. suosittelen asumista molempien kotimaassa, se on silmiä avaava ja elämää rikastuttava kokemus. Ja tekee hyvää suhteelle, kun molemmat tasan tarkkaa tietävät, miltä tuntuu olla maahanmuuttaja. Se on ihan uusi identiteetti. Ja ei todellakaan helpoin mahdollinen, vaikkakin avaa aivan uusia ulottuvuuksia.
Paljon halauksia Johannalle ja itse kullekin lukijalle, joka tietää, miltä tuntuu kaiken taakse jättäminen ja elämän uusiksi rakentaminen. Elämä antaa ja ottaa. Ja osa meistä elää puolimaastossa ja välillä hengittää raskaita siemauksia, kun sydän tuntuu pakahtuvan ikävästä ja kaipauksesta. ❤
TykkääTykkää
Saman suuntaisia mietteitä itsellänikin on joskus. Itse koen olevani onnekas, kun sain palata takaisin kotiseudulleni. Toisaalta, kaipaan välillä takaisin sinne, missä kävin tässä välissä. Ihmismieli on kummallinen. Aina kaipaa jotain tai johonkin. Itse turvaudun ajatukseen, että elämäni on korkeamman kädessä. 🙂 On turvallista, kun voi luottaa kaiken menevän niin kuin pitääkin. Nautitaan tästä mitä meillä on. Kiitos kauniista blogistasi.
TykkääTykkää
Onko niin, että sun lapset ei ole vielä koulussa? Ehkä siinä tapauksessa joku puolen vuoden asuminen Suomessa olisi mahdollista järjestää? Mies voi onkia norjassa sillä aikaa 😉 olet kyllä tehnyt suuren uhrauksen, toisaalta uskon, että sama tunne olisi ainakin osittain, vaikka asuisit kotiseudullasi. Kaikkea kun ei silloinkaan ole. Tietty tyytymättömyys kuuluu ihmiselämään. Itse kipuilen sen kanssa, että lapsuuteni kotiseudullani oli onnellista, mutta sitten taas nuoruus ei. On eräänlainen viha-rakkaus-suhde siihen seutuun. toisaalta haluan palata, toisaalta en…vaikeaa.
TykkääTykkää
Sää oot kyllä Johanna ihana. Kertakaikkiaan.
TykkääTykkää
Tiedätkö, uskon että olet valinnut oikein. Uskon, että niitä pieniäkin valintoja tehdessään ihminen takaraivossaan kyllä tietää mitä on tekemässä ja mihin ne pienet valinnat voi johtaa. Itsestäni ei olisi ikinä asumaan ulkomailla ja sen takia en voi kiinnostua ulkomaalaisesta miehestä. Kai se on joku itsesuojeluvaisto, joka toimii. Jos sen sijaan on kykeneväinen asettumaan ulkomaille, niin silloin sinne varmasti tulee myös lähdettyä. Asun suomessa, mutta en ihan kotiseudullani. Tavallaan pystyn samaistumaan ajatuksiisi kuitenkin, koska ei ole sukua lähellä, eikä sitä lapsuudesta tuttua ympäristöä. Sitä vasta tajuaa oltuaan poissa joitakin vuosia, mikä merkitys omalle idrntiteetille sillä kotiseudulla ja suvulla on ollut. Ja ettei aikuisena saa rakennettua pysyvyyttä elämäänsä samalla tavalla. Onneksi pääset kuitenkin suht usein käymään, ja ehkä voisit käydä suomessa vieläkin useammin?
TykkääTykkää
Elaman makuinen postaus kuten myoskin kommentit,ulkosuomalaisena tuntui kuin lukisi osittain omaa tarinaansa. Valinnat vaikuttavat myos yhteisiin lapsiin. Viisasta pohdiskelua sinulta :” yrittaa seurata sydanta”……”tehda niin kuin pitaa oikeana tehda.”
TykkääTykkää
Kiitos ihanasta postauksesta- tuntuu sydämessä asti! Olen pohtinut pitkään muuttoa mieheni toisessa Pohjoismaassa olevalle kotiseudulle. Muutos pelottaa ja luulen tietäväni mistä kaikesta joutuisin luopumaan. Toisaalta voisin olla myös saamapuolella, mieheni mukaan siellä kasvaa sinisiä omenoitakin 😉 Olen jo kerran aloittanut kaiken ihan alusta ja huomannut, että elämä kantaa, sittenkin. Mieheni kautta olen aistinut ja nähnyt, mitä vieraassa tai uudessa kieli- ja kulttuuriympäristössä (tässä tapauksessa Suomessa) eläminen voisi olla. On vain niin vaikeaa ottaa sitä suurta askelta. Siksi, postaus rohkaisee minua kovasti ja auttaa näkemään selvemmin asian eri puolia. Kiitos paljon myös muiden lukijoiden loistavista, elämänmakuisista kirjoituksista 🙂
TykkääTykkää
Kirjoituksesi oli niin lutunen, että oli pakko kaivaa esille Anna/Ellit -lehdestä Lontoossa asuvan bloggaajan Jenni Ukkolan kirjoitus: Elämää ulkomailla. Lainasin kirjoituksen Jennin blogista. Jospa saisit tästäkin rohkeutta ison päätöksen edessä.. Sellainen asia kannattaa muistaa että kaikki päätökset tulee tehdä oman sydämen kautta, ei blogi-kirjoitusten tuomalla vaikutuksen energialla, koska silloin olet antanut muiden vaikuttaa ja päättää oman elämäsi kulusta, ja se ei mene oikein! Itse koen että ulkomailla asuminen on hyvä ja etuoikeutettu kokemus. Minulla on vahva tunne siitä, että sain tämän seurauksena, että autoin Suomessa ystäväni uuden elämän alkuun. Ja uskon että kaikki kohtaamiset maissa missä asuttu, on tarkoitettu koettavaksi tässä kohtaa elämässä. Kaikenlaista tietysti sattuu ja tapahtuu, mutta ei niiden kannata antaa vaikuttaa heti kielteisesti, vaan ajatella, että a-haa, tässä kohtaa mulla on jotain oppimista. Ei sitten tarvitse vanhana itkeä kuolinvuoteella, että jäi sekin matka pelon vuoksi tekemättä. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. Ole rohkea oma itsesi älä murehdi etukäteen, vaan anna elämän viedä mennessään. -Jos on tyytymätön valintoihinsa se voi johtua muustakin, mikä sitten heijastuu koti-ikävänä, vaikka todellisuudessa elämänsuunta pitäisi muuttaa toisenlaiseksi esim. työssä. Tai materian keräämisessä joka sekin voi pidemmän päälle alkaa tuntumaan tylsältä. – Meillä samoihin aikoihin muuttaneet kollegat USA:n ovat palanneet Suomeen; yksi pareista erosi vaimo ei olisi halunut takaisin, ja toiset muuttivat suomesta heti, kun lapsensa oli tarpeeksi vanha jääden suomeen opiskelemaan. Tsemppiä uusille tuulille, Maari. Elämä todellakin kantaa. 🙂 Samaisessa lehdessä on monen muunkin ulkosuomalaisen blogi, ja näyttäisivät olevat valintoihinsa tyytyväisiä. Esim. Annabella New Yorkissa, toiset heistä Pariisissa ja Tukholmassa.
Jennin omaan mietintään ulkomailla asumisesta:
”Aina toisinaan kuulen teiltä lukijoiltani, että haaveilette ulkomaille muutosta ja mietitte, millaista elämä kotimaan rajojen ulkopuolella mahtaisikaan olla.
Ensimmäinen vastaukseni moisiin pohdintoihin on aina, että kannattaa kokeilla. Varmastihan jokainen kokemus on erilainen, ei vähinten koska olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja koemme asioita eri tavalla. Euroopan sisällä on vielä melko vaivatonta muuttaa maasta toiseen matkalaukun kanssa, jos ei lopullisesti niin muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi edes. Ja kuten varmasti olen monet kerrat jo todennutkin – aivan yhtä helposti pääsee takaisin, eikä takaisinpaluuta tarvi miettiä tappiona vaan päinvastoin, monen monta kokemusta rikkaampana. Siinä ei koskaan menetä mitään, että uskaltaa yrittää ja kokeilla, toisin kuin siinä, että jää kotiin haaveidensa kanssa istumaan.
Tämänkin olen jo taatusti todennut jo monet kerrat, mutta omalla kohtaani ulkomaille muuttaminen oli tähänastisista päätöksistäni paras. Niin paljon kuin olen matkustelua ja uusien paikkojen tutkimista aina rakastanutkin, oli vasta se ihan oikea muutto se, joka todella pakotti pois mukavuusalueelta ja kasvamaan aikuiseksi. Enää ei voinutkaan luottaa siihen, että asiat hoituvat kuin itsestään, aivan kuin aina aiemminkin. Siinä samalla olen oppinut itsestäni enemmän, kuin mitä olisin voinut koskaan mukavuusalueellani oppia. Jopa nyt, lähes viisi vuotta muuttoni jälkeen, huomaan edelleen jatkuvasti muuttuvani (tai ainakin mukautuvani) ja kasvavani.
Olen jutellut myöskin ulkomailla asuvien ystävieni kanssa monet kerrat siitä, kuinka mahtavaa, mutta samalla todella raastavaa voi uudenlaisessa ympäristössä asuminen ollakaan. Eteen tulee taatusti aikoja, kun väsähtää jatkuvaan tappeluun milloin mistäkin asiasta – täpöytäyteen metroon ahtautumisesta, ovista ja ikkunoista sisäänlentävistä laskuista tai yksinkertaisesti siitä yksinäisyydestä, joka aina toisinaan perheestään ja kaikesta tutusta kaukana asuessa iskee. Suomalaisittain suurimpia kynnyksiä itselleni on olleet siinä mielessä itsenäisyydestä luopuminen, että olen päätynyt kerta toisensa jälkeen jakamaan asuntoni kämppisten kanssa, sekä se, että uraputki on pitänyt aloittaa aivan pohjalta, vaikka olisi koulus ja kokemusta parempaankin. Toisaalta kämppisten kanssa asuminen ei ole tuonut mukanaan vain uusia ystäviä, vaan myös suvaitsevuutta ja muiden huomioimiskykyä (sekä turvallisuudentunnetta!), ja hihojen kääriminen töiden parissa on saanut huomaamaan, kuinka paljon todella haluaakaan menestyä ja päästä eteenpäin, ja antanut draivia sen saavuttamiseen.
Varmasti ulkomailla asuminen siis antaa enemmän, kuin ottaa. Siten törmää myös väistämättä niihin tilanteisiin, missä tajuaa, ettei haluaisi olla missään muualla: tuntiessaan suurkaupungin voimakkaan ja iäti jatkuvan sykkeen, sen jännittävän tunteen, kun ei tiedä keneen kadulla tai kulmakaupassa törmää tai nähdessään kaupungin miljoonat valot pimeän tultua. Aina tulee eteen asioita, jotka jaksavat ihmetyttää ja turhauttaa, mutta niin kauan kun ne sydämen sykkeet hyvällä tavalla nostattavat jutut painavat kupissa ärsyttäviä enemmän, pärjää varmasti ihan hyvin.
Omalla kohtaani en edelleen ole varma, jäänkö Lontooseen loppuelämäkseni. Tällä hetkellä tuntuu, että olen juuri siinä vaiheessa elämääni, että olen avoin mille vain. Ja miksen olisikan, kun vielä nyt on niin helppoa mennä ja tulla miten huvittaa: asunto on vuokralla, työ liikkuu mukanani minne vain eikä minulla ole lapsia tai edes lemmikkejä pitämässä paikoillaan. Aika siis näyttäköön, mitä tulemaan pitää! #LivingInTheMoment 😉 …”
TykkääTykkää
Tämä postaus kosketti minuakin, toista Norjassa asuvaa suomalaista. 🙂 Muistan miten ensimmäisinä vuosina tuntui, kuin koko ajan puuttuisi yksi raaja, kun perhe ja ystävät olivat Suomessa ja itse kielipuolena Norjassa. Tuntui, ettei mikään auttanut krooniseen ikävään ja aina Suomi-lomien jälkeen masennuin muutamaksi viikoksi. Viime vuosina on kuitenkin alkanut helpottaa ja tällä hetkellä en edes haikaile muuttavani takaisin Suomeen. Luulen, että tähän on kolme tärkeää syytä:
1) Olen saanut norjasta läheisiä ja rakkaita ystäviä, sellaisia joiden kanssa voin olla ihan just oma pölhö itseni. (Valtaosa heistä on muuten itsekin tänne muualta muuttaneita.) Vaikka vanhat Suomessa asuvat ystävät ovat edelleen tärkeitä ja rakkaita, on ollut ihana huomata, että uusiakin rakkaita voi vielä tän ikäisenä löytää vanhojen rinnalle. 🙂
2) Taloudellinen tilanteemme on parantunut niin, että pääsen käymään Suomessa monta kertaa vuodessa. Myös työmatkani suuntautuvat aika usein Suomeen. ❤ Tänä vuonna loma- ja työreissuja tulee yhteensä ainakin 10, joten on alkanut tuntua, ettei se Suomi niin kaukana olekaan. 🙂 (Varjopuolena on tietenkin se, että kaikki vapaa-aika ja raha tosiaan kuluu sinne Suomeen reissaamiseen…)
3) Olen oppinut kielen sen verran hyvin, että pystyn helpommin ottamaan osaa erilaisiin tapahtumiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Tuntuu, että alan oikeasti olla osa tätäkin yhteiskuntaa enkä vain yksinäinen suomalainen nyhjöttämässä kotona. 🙂
Tsemppiä muille ikävän kanssa kipuileville! ❤
TykkääTykkää
Voi Johanna, vieläkö pohdit ja painit saman ajatuksen kanssa Suomeen muutosta. 😉 Tässä kuussa meillä tuli 18 vuotta siitä kun muutimme ensimmäisen kerran, ja välillä tuli koettua 10 kk kestävä paluuumuuttokin. Siitäkään huolimatta että siellä asuu miehen jälkikasvu, läheiset ja ystävät, emme tunteneet niin kovaa kaipausta jäädä.
-Vasta muisteltiin minkälainen aamu se oli kuin lähdimme taksilla lentokentälle.. tunnelma tuli kyllä mieleen, mutta ei lainkaan haikeassa mielessä. Olihan se aikamoinen irtiotto ainakin minulta. Ihanaa, että nyt jo edesmennyt äitini kuitenkin kannusti lähtemään. Me ollaan varmaan aika erikoisia, mutta ei olla pahemmin tunnettu koti-ikävää tai sauna-kaipausta oikein missään kohtaa, vaikka aloitettu monesti alusta eri maissa. Niin silloin Suomessakin, mutta se entinen kotimaa ei tuntunenut enää siltä kotoisalta paikalta mistä aloitimme seikkailun.. Suomessa on kiva käydä, ja yhtä mukavaa on tulla takaisin nykyiseen Sveitsin kotiin. Oikeastaan oma elämäni tuntui vasta alkavan, kun muutin lapsuudenkodista Helsinkiin, se tunne oli varsin voimakas. Olen aina viihtynyt isomissa ympyröissä eikä tuo mieskään ole valittanut, päinvastoin! Olemme kyllä erittäin kiitollisia siitä mitä elämä on antanut meille koettavaksi, jostainhan se kipinä on lähtenyt kulkemaan… Nyt vain seuraamme mielenkiinnolla jälkikasvunsa omia ajatuksia elämänsä suhteen.. Jospa se New York ja Kalifornia annetaan olla siellä toivomusten joukossa. Mutta hassua kun ajatuksiin pyrkii silti Ruotsi? 😉 No se voi olla sitä ikävää kun kävimme Ruotsissa vähintäin kerran kesässä, ja nyt on mennyt vuosikymmen.. Aina kannattaa olla avoin ja vastaanottavainen kaikille uusille ja hyville kokemuksille. 😉
Milloin missäkin, mutta nautitaan näistä elämistämme!
TykkääTykkää
Ihana kirjoitus. Asuin aikanaan USA:ssa amerikkalaisen mieheni ”perässä” kymmenisen vuotta ja tunnistan tuon kovan koti-ikävän tunteen. Sieltä oli pitkä matka kotiin, tuolloin 90-luvulla ei ollut muuta kuin sähköposti ja puhelimella oli varaa soittaa ehkä kerran kuussa. Pahimpaan ikävään kuuntelin Finlandia-hymniä ja Lapinlahden lintuja :DD Että ne kuulosti hyviltä!
Siinäpä se, elämä on valintoja. Oletko koskaan lukenut Robert Frostin runoa ”The Road Not Taken”? Etsipä se käsiisi. Se on haikea mutta lohdullinen.
Sittemmin palasin mieheni kuoltua Suomeen läheisteni ja ystävieni luokse. On paluumuutossakin omat juttunsa – kaksi vuotta kesti ennen kuin tunsin olevani ”kotona”. USA:han jäi iso liuta ystäviä ja uutta perhettä eli silloinkin valinta mietitytti – nyt toiseen suuntaan 🙂
Kaikissa jutuissa on omat hyvät puolensa! Sellaista elämä on.
TykkääTykkää
Kiitos vinkistä, Päivi. 🙂 Runon voi kuunnella youtubesta kauniiden kuvien kera.
The Road Not Taken
By Robert Frost Two roads diverged in a yellow wood,And sorry I could not travel bothAnd be one traveler, long I stoodAnd looked down one as far as I couldTo where it bent in the undergrowth;Then took the other, as just as fair,And having perhaps the better claim,Because it was grassy and wanted wear;Though as for that the passing thereHad worn them really about the same,And both that morning equally layIn leaves no step had trodden black.Oh, I kept the first for another day!Yet knowing how way leads on to way,I doubted if I should ever come back.I shall be telling this with a sighSomewhere ages and ages hence:Two roads diverged in a wood, and I—I took the one less traveled by,And that has made all the difference.
—
TykkääTykkää
eikös se sun kalastaja voisi ottaa vuodeksi ”virkavapaata” jotta pääsisi hänkin kokemaan ulkomailla asumisen? Varmasti ymmärtäisi sen jälkeen sunkin fiiliksiä paremmin..olen samaa mieltä että on kohtuutonta että vain toinen osapuoli tekee isoja uhrauksia..että nyt ukko ruotuun:D
TykkääTykkää
Voiko sitä sanoa kohtuuttomaksi jos itse on alunperin muuttanut miehen perässä Norjaan? Ehkä voi ehkä ei? Monasti saattaa olla niinkin; että kun kaikki asiat on vähän liian hyvin, ihminen voi tuntea silloinkin itsensä tyytymättömäksi. Tästä tulee mieleen elokuva Eat Pray Love – Omaa tietä etsimässä. Nimim. Annika antoi erittäin hyvän vinkin – ja ainakin meillä tätä muistetaan noudattaa – jollei aamulla niin ainakin illalla nukkumaan mennessä. Voisin kyllä sanoa rehellisesti, että olen saanut kaiken, no lempariautoni Aston Martin on vielä samatta, mutta odotan jos lottomiljoonan osuisivat kohdalle..;)
Taas kun tapaa muita ulkosuomalaisia, heistä kukaan ei tunnu kaipaavan enää Suomeen, ja käyvät siellä harvoin. Enemmän puhuttaa asuinmaan tavat, ja missä ollaan suomea jäljessä..
Se tässä kummastuttaa: Suomessa asuvat haluavat tällä hetkelä päästä maasta pois keinoin millä hyvänsä. Ja taas ulkosuomalaiset haluavat päästä takaisin suomeen hinnalla millä hyvänsä? Jos itselläni olisi ulkomaalainen mies en kyllä yrittäisi tätä sopeuttaa suomalaiseen mentaliteettiin.. on se vaan niin erilaista. Kompromisseja se kyllä vaatii, mutta mikäkäpä tässä elämässä ei joskus vaatisi? Tässäkin maassa käy töissä porukkaa Belgiasta ja Ranskasta, ja heillä kaikilla on myöskin perheet olemassa. Siksi en ihan aina näitä suomalaisten vikinöitä ymmärrä. Anteeksi vain. Meillä kaiketi ollut helpompaa maihin rantautuminen, koska olemme molemmat suomalaisia, eikä perheessä kohdattu kultturishokkeja missään muodossa. Vain tätä ’kahden hullun matka’ – menoossa, ja Kirkan muistoksi. – Hyvä aihe kuitenkin ja antaa miettimisen aihetta puolin sun toisin. Joten annetaan mielen porista!
TykkääTykkää
Kun rakastuu,on valmis menemään vaikka maailman ääriin rakkautensa vuoksi. Jossain vaiheessa se muuttuukin uhraukseksi. 😦
TykkääTykkää
Sun pointti taisi tulla selväksi. Hienoa, että viihdyt ja olet tyytyväinen.
Mulle on ollut ”terapeuttista” tämä hyvähenkinen ja myötätuntoinen ajatustenvaihto täällä kommenttiboksissa ”kohtalotovereiden” kesken. Itsekin jätin kaiken taakseni mieheni vuoksi ja edelleen tekisin niin. Silti se on välillä tehnyt kipeää ja olen joskus käpertynyt sängylle itkemään. En sitä, että olen ”uhrautunut”, vaan kaipausta läheisiäni kohtaan, jotka ovat toisella puolella maapalloa ja seuraavasta tapaamisesta ei ole tietoa.
Yksi näistä hetkistä oli esikoisen syntymä. Mies palasi töihin ja teki pitkää päivää, mä olin kotona ja pidin vastasyntynyttä sylissäni ja tunsin itseni niin pieneksi ja avuttomaksi tämän valtavan vastuun edessä. Asuimme miljoonakaupungissa ilman tukiverkkoja ja en puhunut edes maan kieltä. Olisin antanut mitä vain, että äitini olisi voinut olla paikalla ja sanonut: ”Kaikki on hyvin. Osaat kyllä. Sinusta tulee vielä hyvä äiti.”
Samaan aikaan vakavasti sairas äitini oli Suomessa ja itki, ettei pystynyt matkustamaan ja nähdä livenä ensimmäistä lapsenlastaan. Skypessa juteltiin ja esittelin vauvaa tietokoneen kameran avulla. Meni 3 vuotta (taloudellisista syistä), että tavattiin seuraavan kerran.
Ei kohtuutonta, mutta kaukana helposta. Ja silloin vähintä siltä toiselta on tulla vastaan niin paljon kuin mahdollista. Mieheni teki omasta tahdostaan päätöksen, että etsii työpaikan Suomesta. Mulle tämä tuli yllätyksenä, en millään tavalla painostanut miestäni tai markkinoinut Suomea. Mieheni kertoi mulle myöhemmin, että oli luvannut vanhemmilleni ennen lähtöäni, että jos en uudessa kotimaassa ole onnellinen, hän tuo mut takaisin Suomeen. Ja olin kyllä suht onnellinen -kiitos perheeni, jonka sain mieheni kanssa, mutta kodin ulkopuolella turvattomuus kasvoi ja jouduin välillä pakenemaan kaduilla lapsi sylissäni.
TykkääTykkää
Voi Johanna,
ehkä ensimmäistä kertaa kommentoin blogiisi, vaikka seurannut olen jo vuosia. Tämä vain niin osui ja upposi. Olen omassa elämässäni niin isojen asioiden ja valintojen edessä tällä hetkellä ja tiedän, kaikkea ei voi saada. Kiitos upeasta kirjoituksesta ja kypsästä näkemyksestäsi. Pistää miettimään, vielä vähän lisää. Kaikkea hyvää sinulle ja läheisillesi. ❤
TykkääTykkää
Ihana kirjoitus. Niin samoja ajatuksia,vaikken voi verratakaan täysin. miehen jättäminen, myydä talo, ottaa lapset. Pakkaa elämä matkalaukkuun. En kylläkään maata olisi vaihtamassa, muuttaisin pohjoisesta takaisin etelään.. mutta silti. Miten tollaset ajatukset valtaankin pään, vaikkei saisi. Koti ja sukulaisikävä vaan on niin voimakas.
Tsemppiä
TykkääTykkää
Hei ja lämmintä elokuun loppua!
Sitä kaipuuta on monella ja monenlaista. Minä asun kaupungissa mutta tahtoisin asua 150km päässä maalla. Siellä, mistä sukuni on kotoisin. Joskus kaipuu niihin maisemiin on ihan fyysistä, mahaa vääntää ja itkua pukkaa. Mutta lapset ja mies eivät sinne halua. Käymään kyllä, mutta ei asumaan. Eikä siellä lapsilla olisikaan niin hyvä, täällä parempi ja opinnot lähellä. Mutta minulla on se halu ja voi olla kun lapset ovat maailmalla niin minä sinne muutan. Tai sitten en. Elämä näyttää.
Että niin me kaikki kaipaillaan, paikkaa tai ihmisiä tai molempia 🙂 aina jotakin 🙂
t. Ninni
TykkääTykkää
Hyvä – hirmuisen hyvä kirjoitus. On enemmän kuin totta, että kaikkea ei voi saada.Usein me kadehditaan sitä mikä näkyy toisista ulospäin, mutta me ei tiedetä minkälaista surua kukin kantaa mukanaan. Jokaisella on varmasti joku taakka kannettavana, mutta oli kuinka vaikeaa tahansa, niin onnellisuus lähtee asenteesta. Tykkään tuosta sun ”unelma hyllyllä” ajatuksesta. Mulla on hirveän kallis unelma, jonka aion saavuttaa, mutta unelma on myös hirveän pelottava. Pelottaa, että jos jokin meneekin vielä isommin pieleen ja sitten jo olemassa olevista ongelmista tulee sietämättömiä. Se unelma kiikkuu siellä hyllyn reunalla ja meinaa aina välillä tipahtaa ja särkyä, mutta en halua päästää siitä irti.
Huonoina päivinä toivon itsekin, että olisin valinnut toisen miehen ja toisen elämään, mutta kun katson lapsiamme niin tiedän, että olen saanut parasta. Nuo meidän pienet kultakimpaleet auttaa jaksamaan eteenpäin, vaikka nuo kultakimpaleet ovat myös melkonen taakka. Enkä vaihtaisi miestäkään…mikään ei ole niin onnellista ja turvallista, kun käpertyä mököttämään oman tutun ja turvallisen miehen kainaloon. Aina kun mä rupean rypemään surkeissa ajatuksissa, niin kuuntelen Samuli Edelmanin ”Ei mitään hätää” ja itkun jälkeen muistan taas, että lopulta kaikki on ihan hyvin :’)
TykkääTykkää
Tavalla tai toisella monet ihmiset varmasti miettivät noita samoja juttuja. Eikä siinä mitään, että välillä kyseenalaistaa tai haikailee – kunhan vain muistaa samalla ottaa arkielämästään ilon irti! On vaarallista ajatella, että onni olisi kiinni vain jostain tietystä paikasta, että kaikki loksahtaa kohdalleen, kunhan vain pääsee muuttamaan johonkin tiettyyn paikkaan tms. Ehkä loksahtaakin, ehkä taas ei.
Olisitkohan sinä muuten ruvennut pitämään blogia, jos olisit jäänyt kotiseudullesi? Ja nyt taas olet onnellisessa asemassa, koska pääset Suomeen monta kertaa vuodessa. Monille paljon kauempana asuville ulkosuomalaisille se on vain kaukainen haave, jotkut pääsevät Suomeen kenties vain muutaman vuoden välein. Ja aina kun olet Suomessa, se on aina pelkkää lomaa ja juhlaa, arkielämää et Suomessa koskaan elä, joten et voi suoraan verrata Suomen reissuja arkeesi Norjassa, tottakai Norja häviää sen vertailun. Ja tilanne olisi sama myös päinvastoin.
Jos jonain päivänä muutat Suomeen (toivottavasti paitsi lasten myös miehesi kanssa!!), saatatkin yllättäen huomata haikailevasi Norjaa ja ystäviäsi siellä.. Ettekä te Suomessakaan välttämättä voisi asettua juuri sinun kotiseudullesi, välimatka läheisiin ihmisiin saattaisi siis silti olla aikamoinen, ja joka tapauksessa joutuisi sopeutumaan taas uuteen ympäristöön. Asioilla on aina niin monta puolta.
Toivotan joka tapauksessa hyvää jatkoa ja tyytyväisyyttä perhe-elämään!
TykkääTykkää
Tämä kaikki on nyt hatusta temmattua ja todennäköisesti olen väärässä. Johanna voi jälkikäteen korjata. 🙂
Mä itse en osaa nähdä tuota Johannan kirjoitusta siten, että hän ei osaisi nähdä sitä kaikkea hyvää, mitä hänellä Norjassa on. Tai ettei hän fiksuna ja ajattelevana ihmisen tajuaisi, että arkea se elämä olisi Suomessakin. Hän on kuitenkin suurimman osan elämästään Suomessa asunut. Eiköhän hänellä ole kunkin maan plussat ja miinukset aika hyvin tiedossa.
Mä taas ymmärsin (ja nyt mun huuhaata 🙂 tuon kirjoituksen siten, että elämä on kyllä hyvää, mutta siinä on oman lapsuudenperheen ja kotimaan menevä aukko. Ikävä kulkee mukana ja etenkin Suomi-reissujen jälkeen se on entistä voimakkaampaa. Välillä tukiverkkojen vähäisyys tai jopa puute voi miehen ollessa työmatkoilla lisätä entisestään ikävää Suomea kohtaan.
Mä myös rivien välistä olen ollut lukevinani, että avioliiton arki tämän kalastajan kanssa ei aina ole helpoimmasta päästä, vaikka mies rakas ja mieleinen onkin. Mies vaikuttaa olevan aika omaehtoinen työnsä kanssa ja tulee ja menee milloin minnekin kalastusintohimonsa perässä. Johanna on ollut toistuvasti lähes yksinhuoltajana Norjassa ja vastuu arjen pyörityksestä, lapsista ja talosta on ollut käytönnässä lähes kokonaan hänen harteillaan. Voisin kuvitella, että välillä väsymyksen hetkinä sitä saattaa ajatella: ”Mitä ihmettä mä täällä yksin kökin. Ei tää ole edes mun maani. Suomessa mulla olisi läheinen perhe, suku ja tukiverkot.”
TykkääTykkää
Viviann: Ei tuhon ’hattuteemaan’ ole mitään lisättävää. 🙂 Suosittelen kahlaamaan kirjan: ”True Balance” A Commonsense Guide for Renewing Your Spirit – Sonia Choquette, Ph.D. Suomeksi: Löydä todellinen tasapainosi. Lukiessani kerran tuota kirjaa niin eräs nuorukainen huomasi nimen, ja sanoi, että tuota tarvitaan skeittaillessa. 😉
TykkääTykkää
On varmasti vaikea tilanne. Pakata lapset matkaan ja muuttaa Suomeen varmasti toisi helpotusta äidin ikävään kotimaata ja läheisiä kohtaan. Entä sitten lasten ikävä ”kalastamaan jäänyttä” isää kohtaan och vice versa, kavereita, koulua, norjalaista elämänmenoa…. Perheen väliaikainen tai lopullinen rikkominen olisi uhraus ja kova hinta sekin, joka todennäköisesti himmentäisi sitä iloa, mitä kotimaahanpalaamisella ajattelee saavansa. Jos tietenkin rakkaus on puolisoiden välillä vähissä, se antanee lisäpontta pohtia asetelmia uudestaan.
TykkääTykkää
Kiva ja kiitos kun postaat ihania juttuja upeiden kuvien kera Kotkasta, joka on kerrassaan hurmaava ja monipuolinen kaupunki: meri, Kymijoki, puistot, museot, teatteri, KymiSinfonietta… Seuraavaa Kotkan reissuasi jo odottaen!
TykkääTykkää
Kiitos osuvasta ja kivasta kirjoituksesta. Ulkosuomalaisena voin allekirjoittaa jokaisen lauseesi. Jostain joutuu aina luopumaan, kun lähtee pois, mutta jotain saa myös tilalle. Kaikkea ei saa kukaan.
Olen itse kamppaillut Suomi-ikävän kanssa jo kohta ne 30 vuotta, jotka olen asunut ulkomailla. Käyn vain kerran vuodessa Suomessa eikä minulla ole niin läheiset suhteet lähisukuun kuin sinulla.
Onneksi on skype, internet ja some. Nykyään on niin helppo olla yhteydessä ja solmia uusiakin kontakteja. Kaikki on sinusta itsestä kiinni. On hyvä pysyä rohkeana!
TykkääTykkää
Kaikkea ei voi saada. On itse valittava, millä tiellä on ja sen jälkeen kannattaa olla tyytyväinen. Jos on valinnut avioliiton ulkomaalaisen kanssa, se tietysti aiheuttaa paljon asioita. Mulla on tuttuja aviossa ulkomailla ja aina jompi kumpi ikävöi omaan maahansa. Niin se vain on ja jos aviossa aikoo edelleen olla, se on hyväksyttävä. Olen niin onnellinen, että oma elämä on Suomessa. Ihana kotimaa.
TykkääTykkää
Hei! Kylläpä tuo sinun kirjoituksesi kolahti. Jotain tuon suuntaista ajattelen itsekin. Olen muuttanut kaupungista maalle, maatilan emännäksi. Olen kiitollinen,että olen saanut elää kummassakin paikassa. Nähdä kummankin paikan hyvät ja huonot puolet. Tämähän on vähän niinkuin maata muuttaisi paitsi kieli ei vaihdu. Edellisessä elämässäni kaupunkilaisena jäin 30-vuotiaana leskeksi. Odotin esikoistamme. Jossain suuren surun keskellä päätin, että jos elämä antaa minulle mahdollisuuden tartun siihen ja olen kiitollinen. Se onkin ollut kantava voimani – kiitollisuus. Ei murehdi siitä mitä ei ole vaan siitä mitä on. Haaveita unohtamatta. Mukavaa syksyä sinulle. Tämä on oikeastaan ainut blogi, mitä seuraan. Pidät jutut sopivan lyhkäisinä ja kuvasi ovat mielenkiintoisia. Sitäpaitsi Norja maana kiinnostaa. Olen saanut monta hyvää vinkkiä vaikka mistä.
TykkääTykkää
Oi mikä ”golden light” ja merellinen tunnelma ❤
http://www.pienilintu.blogspot.fi/
TykkääTykkää
Niin, jos koko ajan kaipaa lapsuuden perhettään, onko käynyt siten, ettei olekaan irtautunut lapsuuden perheestä vaan on edelleen todella kiinni siellä. Kun menee naimisiin, silloin tulee omasta puolisosta se kaikkein läheisin ihminen. Kotiväki on tietysti läheinen edelleen, mutta kaiken edellä on se rakkain ihminen. Ilmeisesti ei ole kuitenkaan kaikilla näin?
TykkääTykkää
Vaakusta vaan; käytiin siellä pari viikkoa sitten ja oli todella suuri pettymys. Odotettiin ruokaa melkein tunti ja silloinkin saimme ateriamme vain siksi, että älysimme vihdoin kysyä missä se viipyi! Ruoka oli mautonta ja annoskoko pieni, sokerina pohjalla osa tilauksesta jäi puuttumaan, ei viitsitty enää huudella perään. Lohiannos kaiken lisäksi maksoi 25 e joten enpä voi suositella =( Saari sentään oli kaunis.
TykkääTykkää
Aikas mielenkiintoista.
Pätkäytin juurikin tänään pitkät hiukseni leukapolkkaan. Kuivaa oli paljon.
Kuvailemasi hoitokäsittely kuulostaa aika mukavalle. No, mukana arvonnassa ja pääsisinpähän samalla juomaan kaffet Helsinkiin 🙂
TykkääTykkää
Hmm… kylla niin voi sanoa, etta haluaa kaiken jattaa ja monet jattavatkin. Lahtemiseen on aina niin monia syita ja ne on ihan vaan hyvaksyttava. Jos ihminen ei ole onnellinen, hanen pitaa lahtea. Meilla mies lahti….
TykkääTykkää
Tulin oikein etsimällä etsimään tätä kirjoitusta. Olin viikko sitten Suomessa käymässä ja aivan samoista asioista ”purkauduin” ystävälleni ja hän tunnisti minun tunteet ja kertoi sinun kamppailevan samojen asioiden kanssa siellä Norjassa. Minä täällä Ruotsissa.
Olen nyt asunut reilut 13 vuotta Ruotsissa ja aikaisemmin en ole kokenut näin vahvaa kaipuuta Suomeen. Ehkä se on ikä… täytin juuri 40. Jsstain syystä Suomi tuntuu enemmän minulta ja se vahva tunne mikä tuli Suomessa, että ”minä kuulun TÄNNE”. Ja se tuskainen tunne, kun joutuu…nimenomaan joutuu asumaan jossain muulla kuin itse haluaisi. Epäreilua… tekisi mieli heittäytyä lattialle välillä ja vetää itkupotkuraivarit. Juu…täytin juuri 40-vuotta, en 3. 😉
Sen vahvan kaipuun jälkeen yllätti miten ihana oli palata kotiin viikon Suomi-matkan jälkeen. Niin…kotiin. Täällä on kuitenkin ihan hyvä olla. Silti haaveilen, että… sitten joskus.
TykkääTykkää