Älä luule…

 

Älä luule, etten olisi väsynyt. Ettenkö joskus olisi ihan loppu, hermo kireällä töiden jälkeen. Etten jaksaisi tehdä mitään. Etteikö keittiö olisi täynnä edellisenkin päivän tiskejä ja ruokia kun uusia pitäisi alkaa laittamaan. Etteikö joskus tulisi itku pekästä väsymyksestä. Etteikö koko elämä tuntuisi olevan jumissa. Etteikö tekisi mieli olla kipeä. Yksinkertaisesti. Jäädä sänkyyn makaamaan. Jäädä pois.

 

 

Äläkä luule, etten joskus olisi tosi kiukkuinen miehelleni. Teki mieli sanoa inhota tai vihata, mutta niin ei kai toisesta saa sanoa. Eikä niin miestään kohta tuntea, joten en sano. Mutta vitsi että joskus, etenkin edellä mainitun tunteen väsymyksen sivutuotteena, vitsi että joskus voisin sysätä kaiken syyn sen niskoille.

Etenkin silloin kun se on poissa! Voi silloin tekee usein mieli soittaa ihan vain huutaakseni luuriin että senkin kelvoton ääliö, täysin turha typerys kun et koskaan ole paikalla silloin kun tarvisi! Ja lyödä luuri korvaan. Siitä joskus salaa haaveilen.

 

 

Äläkä luule, ettenkö joskus inhoaisi asua Norjassa. Ettenkö olisi aivan täynnä maailman rikkainta, kaunista Norjaa ja hymyileviä, ystävällisiä norjalaisia. Eihän sitä saisi sanoa, eikä noin ajatella. Näinä pakolaisaikoina. Pitäisi olla tyytyväinen, että on turvallisessa maassa.

Aina ei vaan pysty ajattelemaan omaa napaa pidemmälle. Joskus vain inhoan kaikkea Norjassa. Silloin kun on ihan kamala ikävä kotiin, omille nurkille. Eikä kukaan ymmärrä tai tiedä mitä kaipaan, ei edes se oma mies. Ei se tiedä mun nurkkia ja kulmia, ei se tiedä mitä kaipaan. 

Älkää silti luulko ettenkö tajuaisi samojen – tai uusien – ongelmien löytyvän muualtakin. Jopa niiltä omilta nurkilta. Tajuan. Ja silti. Silti syytän joskus Norjaa.

 

 

Äläkä luule, että meillä olisi aina siistiä. Hahaa, naurattaa ajatuskin. 😀 Kämppä on kuin kaatopaikka yleensä pari päivää viikosta. Silloin suljen vain silmät, sammuttelen valot ja hautaudun sohvalle neulomaan kynttilän valossa. Suljen silmäni kaikelta sotkulta ja rentoudun iltaisin. Mun on pakko. Se on mun selviytymiskeino.

 

 

Mutta älä nyt pelästy, kaikki on ihan ok :D. Tätä postaustakin oli itseasiassa vähän vaikea kirjoittaa just nyt. Olen kai tosi hyvä unohtamaan ja pääsemään yli kurjista jutuista ja fiiliksistä. Melkein niinkuin tuli huono omatunto, että tällaista valitusta turhaan kirjoittaa.

Mutta kun.

Sitä vain, että älkää hitossa luulko, että mulla on täydellinen elämä ja aina hyvä olla. Ei tietty, eihän kenelläkään ole. Kuten sanottu, olen kai vain hyvä pitämään kurjat hetket minimissä, unohtamaan, menemään eteenpäin, keskittymään niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Olen vihaamisen sijasta itkenyt ja kertonut ikävästä ja väsymyksestä. Ei niitä kannata sisällä pitää vaikka tuntuisikin nololta. Tai vaikka se toinen ei ymmärtäisikään, ei tietäisikään mun nurkkia ja kulmia. Ei se mitään. Kyllä se toinenkin jotain ymmärtää.

 

"The happiest people don't have the best of everything, they just make the best of everything."

 

 

^ Hikisenä tänään töistä ja jumpasta suoraan lihapullia paistelemaan ja perunoita keitelemään. Kukkakaalia napostellen.

Kostoksi jätin vastaamatta miehen puheluun, ihan vain koska tämä yöpyy hotellissa ja syö ravintollassa ja sehän ärsytti. Aikuista? Fiksua? No ei. En todellakaan aina ole. Älkää vain luulko.

 

Enkä muuten malta pitää silmiäni irti Mimmien paksusta kolmosesta, joka ihan kohta loppuu. Kymmenen sivua kai jäljellä, säästetty sänkyyn illaksi, kohta. ❤